Kun vesi kutsuu meidät yhteen – ajatuksia kunnostusyhdyshenkilöpäiviltä

Saavumme aamulla Kiiminkijoen rantaan, ja ilmassa on aavistus jännitystä. Paikalla on toisilleen tuttuja ja toisilleen täysin vieraita ihmisiä, eri alojen toimijoita, erilaisia taustoja. Nämä ovat ensimmäiset kunnostusyhdyshenkilöpäivät, joihin osallistun, enkä tiedä mitä odottaa.

Jo ohjelmaa lukiessa huomasin miettiväni, mihin olen oikeastaan tulossa. Tutkijoita, museokeskuksen väkeä, taiteilijoita. Vesiensuojelua ja tutkimusta – mutta myös kulttuuria. Yhdistelmä tuntui kiinnostavalta ja hieman arvaamattomalta.

Sisällä pienessä salissa tuolit kirskuvat lattiaa vasten, kun suorat rivit vaihdetaan puolikuuksi. Istumme vierekkäin, kasvot toisiamme kohti, ja se jo tekee jotain ilmapiirille. Istahdan alas ja kuuntelen päivien aloituksen.

Ohjelma on tuskin päässyt vauhtiin, kun ohjaaja yllättäen keskeyttää ja ohjaa meidät ulos. Katsomme toisiamme kysyvästi ja seuraamme perässä. Ulkona on kaunis syyspäivä: aurinko paistaa matalalta, ilmassa tuoksuu syksy, ja viileä tuuli pyyhkäisee nurmikentän yli. On se hetki vuodesta, jolloin osalle ihmisistä riittää villapaita, kun toiset vetävät takkia tiukemmin kiinni ja kaipaavat pipoa ja käsineitä. 

Ohjaaja pysähtyy keskelle kenttää ja ilmoittaa: nyt on leikin aika. Havaitsen hämmennystä ja epävarmuutta ihmisissä. Leikin idea avautuu nopeasti. Heitämme toisillemme palloa, sanomme sanan, ja seuraava heittää pallon eteenpäin ja sanoo ensimmäisenä mieleen tulevan assosiaation. Lumi – ukko – akka – mökki – ranta – vene – kalastaa – lohi – joki – Kiiminki. Ymmärrätte varmasti.

Jakaannumme kahteen ryhmään ja katsomme toisiamme ensimmäistä kertaa kunnolla silmiin. Aluksi sanat tulevat haparoiden, mutta hetki hetkeltä rytmi kiihtyy ja pallo liikkuu nopeammin. Kun harjoitus päättyy, olemme kaikki hieman häkeltyneitä – ja selvästi rennompia. Jokin on liikahtanut.

Ymmärrämme, että näille päiville ei ole tultu vain kuuntelemaan. Pallo annetaan myös meille. Tarkoitus on puhua, jakaa ja osallistua.

Palattuamme sisälle päivän teema kirkastuu nopeasti. Loppupäivä tarjoaa monipuolisen ja vahvasti kulttuuripainotteisen näkökulman vesiensuojeluun – sellaisen, joka koskettaa minua enemmän kuin osasin odottaa.

Kirjailija Jenni Räinä vie meidät mielikuvamatkalle menneisiin vesiin, tarinoihin ja ihmisten suhteisiin ympäristöönsä. Oulun museo- ja tiedekeskuksen tutkija puhuu muinaisista vesistä ja siitä, miten niiden jäljet näkyvät yhä maisemassa. Nykyhetkeen palaamme Kiiminkijoesta tehdyn videoprojektin kautta, jossa jokien pitkä historia kytkeytyy tämän päivän arkeen ja kokemukseen.

Yhtäkkiä vesi ei olekaan vain mittaustuloksia, kuormituslukuja tai toimenpidelistoja. Se on kertomuksia, muistoja ja merkityksiä. Se on jotain, mihin ihmiset kiinnittyvät tunnetasolla.

Iltapäivällä jaamme itsemme pienryhmiin. Saamme eteemme paperin ja kynän, ja tehtävänä on piirtää ja luonnostella mitä mieleen tulee. Kerromme toisillemme tarinoita vesistä: hauskoja, koskettavia ja kipeitäkin. Kun tulee minun vuoroni, havahdun. En oikein tiedä, mitä sanoa. Sitten suustani tuleekin tarina viiden vuoden takaa – päivä Kiiminkijoen uimarannalla, joka muutti koko elämäni suunnan. Yllätyn itsekin siitä, kuinka henkilökohtaisen asian jaan ihmisille, joita en tunne. Mutta samalla ymmärrän, miksi se tuntuu mahdolliselta. Jollakin tavalla kaikkien meidän kohtalomme ovat kietoutuneet vesiin. Siksi uskallan puhua.

Mietin jokien luonnetta ja miten usein näemme asiat väärin. Esimerkiksi rajajoet eivät ole erottamassa ihmisiä, vaan yhdistämässä. Jokia pitkin on liikuttu toistemme luo, lähdetty uusille seuduille ja saatu ruokaa. Ne ovat synnyttäneet lauluja, tauluja ja kertomuksia. Kulttuuri on aina syntynyt, elänyt ja kasvanut veden äärellä.

Illalla suuntaamme laavulle paistamaan maivoja eli muikkuja. Ohjelmassa on kuulemma vesiaiheista livemusiikkia. Artistin kerrotaan olevan myöhässä, mutta se kuuluukin hyvien muusikoiden etuoikeuksiin.

Hieraisen silmiäni, kun näen metsäpolulla ihmisen työntämässä kottikärryjä. Kärryissä on kitara ja vahvistin. Artisti Jukka Takalo on saapunut paikalle. Vaikka hänen soolotuotantonsa ei ole minulle ennestään tuttua, Aknestikin kappaleita muistan.

Takalo asettelee välineensä Kiiminkijoen rantaan ja kertoo luontosuhteestaan ennen kuin alkaa soittaa. Musiikkia kuunnellessa tunnen lämpöä, iloa ja myös haikeutta luonnon puolesta, mutta ennen kaikkea innostusta. Tajuan Kiiminkijoen rannalla jotain olennaista: kulttuuri ei ole vesiensuojelun koriste, se on sen käyttövoima. Luvut ja raportit kertovat, mitä vedessä tapahtuu; laulu, muisto ja tarina kertoo, miksi ihmisten pitäisi välittää.

Musiikin äärellä vieraat katsovat toisiaan jo tuttuina. Jo aiemmin pienryhmän piirroksissa joki muuttui vähitellen “tutkimuskohteesta” meidän yhteiseksi historiaksemme ja elämän osaksi. Siinä hetkessä syntyy se, mitä tekninen suunnitelma yksin ei voi tuottaa: luottamus, toivo ja halu toimia. Kaivinkone tekee uran, mutta kulttuuri liikuttaa ihmisiä – se saa ihmiset yhteen keskustelemaan, tekemään päätöksiä ja lopulta pitkäjänteiseen yhteistyöhön. Siksi väitän rohkeasti: jos unohdamme kulttuurin, häviämme vedet. Kulttuurin kautta tehdään konkreettista vesiensuojelua.

Seuraavana päivänä on vielä edessä keskusteluja ja maastokäyntejä, mutta edellinen päivä ei jätä minua rauhaan. Harvoin koulutuspäivillä koen tulleeni näin henkilökohtaisesti kosketetuksi.

Kun lähden pois Kiiminkijoen rannalta, tiedän, että tämä kokemus on jättänyt minuun pysyvän jäljen. Ja ehkä juuri sitä vesiensuojelu parhaimmillaan on: suhteen rakentamista, ei vain vesien vaan myös ihmisten välille.